25.4.2014

Päiväkirjapino



Säilön vaatehuoneen ylähyllyillä kahta suurta ja painavaa laatikkoa. Siellä on minun menneisyyteni, itseni kirjoittamana, sivukaupalla elämänkertaa. Lapsen elämää, teinin pohdintoja, parikymppisen elämäntuskaa onnea ja suruja kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka.

Joukossa on Marimekko- ja Unisef-kirjoja, Virosta tuotuja nahkakantisia, kielikurssilta ostettu kalenteri, lahjaksi saatuja kirjoja. Sivukaupalla pitkiä tekstejä, lippulappusia, aforismeja, lehdestä leikattuja kuvia ja valokuviakin, pääsylippuja ja runoja. Teinikalenterit, nuorten vuosikirjat ja muut ovat tallentaneet lyhyesti koe- ja merkkipäiviä.

Kuvia varten sain kammettua toisen laatikon alas...


Kuinkahan moni teinityttö on kirjoittanut joskus "Nobody loves me"?



Yksi muistokirjakin vuodelta 1985 on tallella...



En tunne mitään palavaa halua lukea vanhoja kirjoituksiani. Joskus palailen esimerkiksi Unkarin vuoden muistoihin ja tapahtumiin. Mutta tavallaan sitä tuntee lukevansa vanhoja juttujaan ulkopuolisena, vaikka olenhan päiväkirjojen kertojana kuitenkin minä. Koska oma elämäntilanteeni on rauhallinen, en välitä lukea niitä nuoruuden myllerryksiä uudelleen. Joillekin elämä on mennyt tosi tasaista rataa, minä kuulun heihin, jotka ovat joutuneet etsimään tietä vähän mutkikkaampien polkujen kautta.

Yksi asia kuitenkin on varma. Ihminen ei sisältä muutu, ei vaikka vuosia tulisi lisää ja siloisiin silmäkulmiin tulisi syviä juonteita. Luonne on ja pysyy. Se on sitten eri asia, miten elämänkokemustaan käyttää ja mitä siitä ottaa opikseen - vai ottaako? Välillä tuntuu siltä, että en ole oppinut mitään...

Selailin joitakin päiväkirjoja, ja tuntuu uskomattomalta, että aika on loppujen lopuksi kulunut niin äkkiä. Tuo kirjojen lapsi, tyttö, nuori nainen, minä - ja nyt tällä hetkellä lähempänä viittä- kuin neljääkymppiä! Minne aika on hävinnyt?

Jo muutaman vuoden ajan olen miettinyt tuikkaisinko tuleen kaikki ja polttaisin vanhat kirjat savuksi taivaan tuuliin. Miksi ei - eihän kukaan näitä minun lisäkseni lue. Olen muutenkin sitä tyyppiä, joka mieluummin katsoo tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Se menneisyys, jonka haluankin pysyvän mukanani, on jo olemassa muistoissani, ihmisinä elämässäni, kavereina Facebookissa.
Aurinkoista perjantaita kaikille! Ja halusin myös teille sanoa, miten iloinen olen, kun käytte lukemassa blogiani!

32 kommenttia:

  1. Älä nyt herraisä polta noita aareita! Vaikka ne nyt tuntuvatkin vain osalta menneisyyttä, tulevaisuudessa voi olla ihanaa palata nuoren itsensä pohdintoihin ja tunnelmiin. Päiväkirjoista on hauska kirjoittaa esim. lapsuuden ystävien syntymäpäiväkortteihin ihanan kiusaannuttavia lainauksia vuosikymmenten takaa. Aikaisemmista kokemuksista voi saada myös apua tähän päivään; jos mietin, miten selvisin silloisista ja silloisista hankaluuksista, voin selvittää asian vain kirjan avaamalla. Voihan päiväkirjat myös käsittääkseni luovuttaa erinäköisiin psykologisiin/sosiaalisiin/kulttuurillisiin tutkimuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, sepä on hyvä idea tuo ystävien synttärikortteihin lainaukset! Niitä kyllä teinivuosilta riittää... Juu, ymmärrän kyllä pointtisi, siinä on vuosien elämä noissa kansissa...

      Poista
  2. Voi miten sykädyttävä kirjoitus. Ikäisenäsi voin niin samaistua tähän. Itse en ole tosin noin pitkään päiväkirjoja pitänyt, mutta tallella on joitakin lapsuuden- ja nuoruuden aikaisia päiväkirjoja, joita en myöskään kovin mielelläni halua lukea. Olen myös miettinyt, mitä niillä oikein teen.... En nimittäin halua, ainakin tällä hetkellä ajattelen näin, että lapsenikaan lukevat päiväkirjojani (enkä tosin usko heitä kovin paljon kiinnostavankaan tuon ajan jutut) ja ennemminkin ajattelen samalla tavalla, että nokka kohti tulevaisuutta ja menneisyys olkoon siellä taka-alalla niine muistoineen, joita mieleen putkahtaa ja tässä hetkessä mukana kulkevine ihmisineen.

    Oikeastaan tästä tuli mieleen vielä yksi juttu; mikään ei ärsytä yhtä paljon kuin se, että lapsuudenkodissani käydessä vanhempani tai sisareni muistuttelevat jostain typerästä jutusta jota olen sanonut/ tehnyt lapsuudessa tai nuoruudessa. Ja tätä tapahtuu lähes joka ainoa kerta kun tavataan! Olenkin miettinyt, että onko heillä ympyrät niin pienet, että ei keksitä muuta juteltavaa kuin mennyt aika.

    Ihanaa kun aurinko paistaa, kivaa päivää Marjukka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelen samalla tavalla, en katso menneisyyteen vaan tulevaan, tietenkin tässä hetkessä eläen. En usko minäkään, että ketään mun juttuni kiinnostavat, enkä halua niitä ketään varten säilöä.

      Mun vanhemmat tekevät samaa, kyllä se ärsyttää muakin, mutta en jaksa enää valittaa asiasta! ; ) Kivaa päivää sinullekin!

      Poista
  3. Älä polta noita! Muuten saatat katua loppuelämäsi. Minä olen ollut myös ahkera päiväkirjan kirjoittaja siihen asti kun tapasin nykyisen mieheni. Sen jälkeen ei ole ollut enää tarvetta kirjoittaa, kun olen voinut puhua kaikki asiat miehelleni.

    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama täällä siihen loppui kirjoitusinto, kun sielunkumppani löytyi! Sulla lienevät kirjat tallella...?

      Poista
  4. Voi, älä hävitä! Itse hävitin kaikki omat päiväkirjani ja teinikalenterini lasten synnyttyä - tuntui, että elän ihan toisenlaista elämää kuin se myös ei-niin-helppoja polkuja tallannut nuori lady. En halunnut minäkään muistella.
    Mutta nyt harmittaa. Sillä jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, että kaikki se entinen oli kasvua tähän nykyiseen. Se on osa sitä alustaa, miksi olen tällainen kuin olen. Ja miksi osaan tätä arvostaa.
    Aurinkoista viikonloppua, Marjukka♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, kaikki ennen eletty on vienyt omalta osaltaan siihen, mikä ja missä olemme nyt, kenen kanssa jne. Ehkä pitää elää vielä parikymmentä vuotta, jos saa, ja sitten muistella...? Aurinkoa sinullekin, sitä pitäisi riittää tulevana viikonloppuna!

      Poista
  5. Voih kuinka ihana kirjoitus.
    Minun päiväkirjani katosivat (siis revin ne ja heitin menemään) yhden isomman muuton yhteydessä. Ei niissä ollut mitään syytä miksi revin, en vaan jaksanut lukea silloisen Reetan pohdintoja enää. Olisinpa edes kirjoittanut runotyttö tyyliin kauniilla kaunolla, sitten olisin voinut säästääkin. Mutta kirjoitukset olivat erivärisillä kuulakärkikynillä tehtyjä sekalaista soppaa (soopaa).
    Aivan ihana lapsuus ja nuoruus minulla on onneksi sydämessäni ja muistoissani, se riittänee ;).
    Hyvää viikonloppua. Blogisi on kiva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, nuoruuden sepustukset ovat välillä sellaista tajunnanvirtaa, että tunnen ihan myötähäpeää... Mutta se oli silloin niin ja tärkeä osa elämää. Oikein hyvää viikonloppua sinullekin Valkoiseen Taloon!

      Poista
  6. Ihana kirjoitus <3, minulla on päiväkirjat mustassa muovisäkissä vintillä. Pidän ne kyllä tallessa, mutta en tiedä haluanko niitä ikinä lukea. Mutta älä nyt niitä kirjoja polta! Joskus sitten kun olet kahdeksankymppinen niin niitä voi olla antoisa lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tallella siis on, mutta ei huvita lukea - just näin. Kyllähän ne tuolla pysyvät! : )

      Poista
  7. Teimme viime kesänä pientä kotiremppaa, minkä yhteydessä heitin paljon vanhaa menemään. Samassa yhteydessä poltin päiväkirjat, vanhat almanakat ja runovihkoni, joita nyt ei ihan kauheasti tosin ollut. Ajattelin samaan tapaan kuin sinäkin, että eihän niitä muut lue kuin minä, enkä missään nimeässä niitä haluaisi kenellekään esitelläkään. En selaamisen jälkeen kokenut lainkaan vaikeaksi noista muistoista luopua. Jälkikäteenkään ei ole harmittanut, että tuon hävittämisen tein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut jo pitkään samanlaiset fiilikset, ymmärrän hyvin sua! En usko,että kaduttaisi, jos päättäisin niistä luopua. Roinaa on ihana laittaa kiertoon ja pois, tulee tilaa ja uutta energiaa!

      Poista
  8. Mulla on myös tallella vastaavanlaiset pinot lapsuudesta lähtien, ehkä joskus eläkkeellä voisi lueskella tai jättää lapsille perinnöksi... Hukkaan ei tosiaan kannata heittää arvokkaita muistoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska, että olet säästänyt lapsuudenkin päiväkirjat! Mä heitin joskus teiniangsteissani kaikki ala-asteen aikaiset päiväkirjat takkaan...

      Poista
  9. Mullakin on tallessa vanhat teinikalenterit ja joitakin päiväkirjoja ja niitä juttuja suorastaan nolottaa lukea.Joskus mietin, että kannattaako niitä säästää, jos joku muu ne joskus lukee...Niin ja nuorena luuli, että vanhempana on
    samanlainen kuin omat vanhemmat ja pitää samoista asioista. Vähänpä tiesi, eihän se sisältö muutu, ulkokuori
    vaan :)
    t.Orvokki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onhan se sellaista vuodatusta välillä! Nuorena luuli monia asioita... Eipä sitä loppujen lopuksi ole kummempi, on sitten 24 tai 45...

      Poista
  10. Kiva kirjoitus!

    Mä kuulun noihin polttajiin. Muutamia vuosia sitten se tapahtui. Ilman sen suurempaa draamaa. En missään nimessä halunnut enkä haluaisi edelleenkään, että mun jälkeeni joku lukisi elämäni vuodatuksia, iloja, suruja, pohdintoja. En halunnut niitä itsekään enää lukea. Mitä sitä vanhoja märehtimään...
    Ei ole kaduttanut.

    Nyt olen joutunut tyhjentämään kuolinpesää. Se on pistänyt miettimään, että mitä itse haluaisin jälkeeni jättää. Mitä vähempi, sen parempi.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ihan samat fiilikset, mitä sitä vanhoja märehtimään. Eikä taatusti halua antaa kenenkään lukea nuoruusajan vuodatuksiaan!

      Kuolinpesän tyhjentäminen on varmasti raskasta ja herättää ajatuksia. Voimia sinulle!

      Poista
  11. Kuule, juuri pari viikkoa tein tuhon. Katselin uudestaan vanhoja päiväkirjoja, jopa lueskelin, mutta koska ne liittyivät niin yhteen elämänvaiheeseen, niin totesin luettuani ne läpi, että kyllä nyt ne hävitän. Jäin vähän miettimään, mutta en usko että harmittaa jatkossa. En halua että kukaan niin kajoaa, joten nytpä ei tarvitse sitä enää murehtia. Ei siis mitään mistä en voisi muuten vaan jutella jos joku haluaa kuunnella, mutta en luettavaksi antaisi kenellekään :) Muistot ja elämä rakentuu mielestäni muutenkin! Terv.i

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! Joku muukin on ajatellut samoja juttuja! No nimenomaan, muistot kulkevat mukana, mitä niitä vanhoja lukemaan...

      Poista
  12. En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, joten en oikein tiedä miten suhtautuisin tuotoksiini. Ymmärrän kyllä täysin tunteesi, että tekee mieli hävittää ne. Jotenkin kuvittelen, että se voisi olla hyväkin kokemus, kun elämän seestyttyä voisi huoletta laittaa heittelehtineet vuodet tuleen ja jättää ne sillä tavalla symbolisesti taakse, ihan rauhallisesti tämän hetkiseen tyytyväisenä. Kaipaisiko niitä sitten, en tiedä. Minä tuskin kaipaisin, kun en näköjään ole muutenkaan elämääni dokumentoivaa tyyppiä. Muistot kulkevat ihmisen mukana, eivät ne ole niinkään tavarassa kiinni. Paitsi jos dementoituisi ja saisi luettavaksi nuoruuden päiväkirjat, mitähän siitä seuraisi. Tiedän erään dementoituneen mummelin, joka meni psykoosiin, kun kotipalvelutyöntekijä oli hänen kanssaan katsellut vanhoja sukuvalokuvia. Surullista, muistot voivat olla välillä kipeitäkin, varsinkin käsittelemättömät surut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut dokumentoivat elämäänsä tosi tarkasti, kirjoittaen ja kuvaten. Lieneekö blogi sitten osa tätä viettiä, ehkä, ja korvannut päiväkirjan. Ai kamala, tosi surullista, että vanhojen kuvien katselu sai psykoosin aikaan! Mahtoi taustalla olla tosi vaikeita juttuja, mistä sen tietää.

      Poista
  13. Älä vaan tuikkaa tuleen. Itse olen harmitellut kun aikoinaan hävitin omani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä tässä nyt mietitään... Vähän on vaakakuppi roihun kannalla...

      Poista
  14. Voi miten hurmaava postaus! Herkkiä ja mielenkiintoisia pohdintoja, niin kuin meidän jokaisen elämä ja menneisyys. Älä tuhoa vaivalla koottua historiaa, niistä voi vielä sittenkin olla jotain hyötyä tai ainakin huvia ja iloa sinulle itsellesi sitten kun istut kiikkustuolissa eläkepäivillä ;)
    Mutta miten se onkin jotenkin niin kavalaa lukea (tai katsella vanhoja kuvia) ja siirtyä vuosien taakse? Onhan se elettyä omaa elämää eikä se sillä elämisen hetkellä tuntunut yhtää "hassulta" kuten joskus joku juttu saattaa nyt tänään tuntua, mutta silti... Lohdutuksena ajattelen joskus näin, että meistä aika monet ajattelevat juurikin samoin kun itse.
    Sekin on jännä juttu kun ikää myöten ajattelee omaa historiaa ja joskus joidenkin tapahtumien kohdalla miettii, että olisiko sittenkin pitänyt valita toisin...tai ylipäätänsä olisi voinut tehdä jotain tietyssä elämä vaiheessa mitä nyt ei voi enää tehdä. Näitä miettii varmaan myös sen takia, että omat lapset ovat jo sen ikäisiä, että muistaa jotain elämän vaiheita mitä itse heidän iässään kävi läpi ja koki. Sen olen pättäänyt äitinä omien lasten suhteen, että elämässä täytyy kannustaa kokeilemaan - elämään!
    Olen tasan 40-vuotiaana sitä sukupolvea vielä, että ensin piti hankkia hyvä ammatti, valmistua, naimisiinmeno, perhe, talonrakennukset ymv. tai piti ja piti....Toki olen huomannut, että jotkut asiat elämässä on ihan hyvä tehdäkin tietyssä järjestyksessä, se vain on niin paljon helpompaa. Esim. tässä iässä lisäopiskelut tuntuvat kovin takkuiselta, kun koko ajan kaikki ovat vailla "palveluitani", vaikka sinänsä uusien tuulien ja potkun hakeminen työelämäänkin on erittäin tervetullutta :) Tulipas pitkää sepustusta näin lauantaipäivän kunniaksi!
    Sinulla on kiva ja laadukas (mikähän sana tuokin on) blogi. :)

    Hyvää kevättä työrintamalle! Alkaa ne kiireisimmät viikot :)

    t. Summer

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista, Summer! Musta tuntuu, että tätä postausta kommentoi moni sellainen lukija, joka ei ole aikaisemmin puumerkkiään jättänyt. Juu, musta tuntuu, että nykyään on tosi yleistä pitää esimerkiksi sellainen välivuosi, että reppureissaa tai tekee töitä, ottaa vähän miettimistaukoa. Minusta se on hyvä juttu, opiskella ehtii ja on hyvä vähän makustella mitä elämältä haluaa. Noita virstanpylväitäkin miettii, ehkä olisin tällä elämänkokemuksella valinnut ammatin toisin, tai mistäs sen tietää...

      Kiitos, laadukas on oikein mieluinen sana blogiani kuvaamaan! ;) mulla on onneksi hurjan iisi kevät... Ihanaista kevään alkua sinulle!

      Poista
  15. Hei. Onpas sinulla mahtava kokoelma päiväkirjoja. Minulla oli teinivuosina yksi päiväkirja, johon kirjoittelin tietysti kaikki ihastukset, ekat alkoholikokeilut yms. nuoruustoilailut. Mutta lopetin päiväkirjan kirjoittamisen välittömästi sen jälkeen, kun äitini oli lukenut sen. Se oli kamalaa ja nöyryyttävää. Ja vanhempani suuttuivat minulle saatuaan selville "kamalia" asioita pikkutytöstään (olin silloin 16). Tuo päiväkirja taitaa vieläkin olla lapsuudenkodissani, pitäisi kai hävittää, kun en välttämättä haluaisi että omat lapseni niitä joskus lukisivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kamalaa, että äitisi luki päiväkirjaasi. Ei ihme,että into kuivui siihen. Päiväkirja on todella yksityinen alue!

      Tuossa kasassa on puolet... Onhan niitä aika paljon.

      Poista
  16. Tämä oli tosi kiva postaus! :) Mulla on sama harrastus. Kutsun omia kirjojani ajatuskirjoiksi. Kirjoja on kertynyt vuodesta 2000 ja onhan niitä jo aikamoinen pino porukoilla säilössä. Joitakin kirjoja on hauska lukea ja nauraa kippurassa vanhoille jutuille. Monta kertaa kirjoihin palatessa on huomannut, miten ilman niitä ei edes muistaisi kaikkia tapahtumia, kohtaamisia, keskusteluja...Mutta toki on niitäkin kirjoja, joita en halua enää ikinä lukea. Elämä kun ei todellakaan ole aina hauskaa ja myös oma tie ei ole ollut se kaikkien suorin. Osan kirjoista varmaan joskus tuikkaan tuleen! Mutta ylipäänsä kaikenlaiset päiväkirjat on tosi tärkeetä oman elämän dokumentointia. Ja asioiden kirjoittaminen ylös pois mieltä vaivaamasta on tutkitusti tehokas keino lopettaa asioissa vellominen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, jonkinlaisena kasvukiputerapiana se kirjoittaminen varmaan on toiminut. Mutta sitten, kun elämästä tuli suloisen tasaista, kirjoittaminen lopahti. Hyvin kirjoitit just samat tunnot, kuin mitä itsekin mietin. Ajatuskirja on ihana sana! Joitain vuosia on hauska lukea uudelleen, joitain taas ei!

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.