26.5.2015

#rantakunnossa

Luin viimeksi tänä aamuna tämän suositun ja ajatuksia herättäneen vastineen naistenlehtien "kuukaudessa rantakuntoon" Sofién blogista. Näitä on ollut mukava lukea. Kaikilla, joiden juttuja olen aiheesta lukenut, on ruokaan rento suhtautuminen, myöskin omaan vartaloon. Ei haittaa vaikka joku paikka vähän löllyy, elämästä pitää nauttia. Olen ihan samaa mieltä. Ikä tuo hurjasti armeliaisuutta, ja itseasiassa peili on enemmän kaveri kuin nuorena. Tällaisia minä mielin:

Olen ihaillut, ihmetellyt ja hämmästellyt (siis positiivisessa hengessä), miten kurinalaisesti blogistanian nuoret naiset jaksavat elää, ja miten tiedostavia syöjiä he ovat. Tiedetään tarkkaan superfoodit, proteiinit ja pahat hiilarit. Ruisleipä on nykyään vihollinen. Treenataan kuin huippu-urheilijat.

Kuten hyvä ystäväni kuvaili lapsuuttaan:"Minä olen kasvanut perunalla ja sianlihalla". Vähän samaan tyyliin kasvoin itsekin. Suhde ruokaan oli niin normaali kuin olla voi. Lähes kaikki ruokahan oli luomua, kun se kasvatettiin itse perunoista lähtien. Oli hillot, marjat, säilykkeet, mehut kylmiössä, hirveä pakkasessa, salaattia, mansikkaa ja juureksia maa täynnä, isä kasvatti tomaattejakin. Arkena syötiin arkiruokaa, mutta kun herkuteltiin, niin sitten herkuteltiin. Jälkiruoka oli usein kiisseliä ja kermavaahtoa! Kulutus oli kova ja peruskunto hyvä, sillä kouluun oli 2,5km matkaa, ja siellä oli kirjastokin, sekä iltaisin soitto- ja teoriatunnit. Ystävän kotiin oli 5km, ja pyörällähän se kuljettiin.

Oma suhde ruokaan oli pitkän aikaa tyyliin vatsa täyteen ja menoksi, ja kuten tiedätte, olen vasta viime aikoina ollut ruoan suhteen tiedostavampi. Sain syödä nelikymppiseksi asti kutakuinkin mitä lystäsin, mikä tuli, se suli. Toisaalta, en ole ollut koskaan kova makean perään.

Sen sijaan kulutus on edelleen aika kova, syön kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Sanat "aamiasismoothie" tai "salaattilounas" herättää kauhunväreitä. Miten sellaisilla heppoisilla eväillä muka pärjäää? Eräs työkaverini kertoi, että hänen askelmittarissaan oli eräänä työpäivänä yli 5km, veikkaan että olen päivittäin samoissa lukemissa, johan siinä pitää syödä kunnolla. Kun syö, ei tee mieli puputtaa koko ajan.

En ole ollut koskaan mikään laiheliini, pikemminkin ihan normaali. Kaikki ylimääräinen pakkaantuu navan ja polvien välille. Ikinä en ole omistanut timmiä reisiä. Viime vuosina olen jättänyt pois turhaa herkuttelua, vaan jaksanko tehdä löllyille mitään? No en tosissani.

Tiedän kyllä, miten saadaan ns. unelmavartalo. Treenataan paljon ja syödään kurinalaisesti tyyliin Jutta ja superdieetit (mä muuten tykkään Jutasta). Palkataan vaikka omavalmentaja. Jaksanko sitä? No en pelkästään ulkonäön takia. Ehkä jonkin muun haasteen vuoksi, vaikkapa, että pitää saada enemmän lihasta ja voimaa. Treenaan ilokseni, jaksaakseni arkea ja kieltämättä nykyistä vaatekokoakin ylläpitääkseni, mutten mitenkään veren maku suussa tai munonpakko-meiningillä.

Tykkään kuitenkin pysyä samassa koossa, jossa olen pysynyt aikuisikäni. Se vain tuntuu hyvältä ja omalta. Sorrun toki itsekin siihen "-2 kiloa olisin onnellisempi", mutta en ihan tosissani kuitenkaan. Nytkin on menossa se miinus kaksi kiloa... Keväisin stressi ja väsymys heittää kroppaan ylimääräistä, ja silloin selvästi herkuttelenkin enemmän kuin tavallista.

Ja rantakunto on nyt just se, kun laitan biksut päälle ja menen rannalle. Toivottavasti tänä kesänä saadaan niitä rantakelejä!


Kreetalla heinäkuussa 2000, ja kuten kuvasta näkyy, olen hyvin onnellisen näköinen!
Oletko sinä #rantakunnossa?
Mukavaa tiistaita!

10 kommenttia:

  1. En ole tuota "alkuperäistä" tekstiä lueskellut, mutta täällä blogeissa kylläkin näitä rantakuntoon-juttuja.
    Niin, minulla oli vuosia viha-suhde omaan kroppaan. En tuntenut oloani sisäisesti samaksi kuin miltä peilissä näytti, olo oli turvonnut, pullea ja jotenkin liian iso omiin nahkoihin. No, itse hankittuja kiloja tietysti =)
    Nyt kun olen samoissa mitoissa niin korvien välissä kuin peilissäkin, olo on hyvä. Eipä ole puoleentoista vuoteen ollut sitä miinus viisi kiloa-fiilistä ja se on jotenkin tosi vapauttavaa. Miten me naiset siihen sorrumme tosi helposti. Mutta havaihduin juurikin nyt siihen, että enää minulla ei ole sitä tarvetta ollut.

    Suhde ruokaan on itsellänikin ookoo, mutta herkkuihin se on sitten vihaa ja rakkautta. Voisin syödä makeaa joka päivä ja sitä taistelua varmaan käyn lopun elämääni. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä helpommin sen lanteille jää. Tosin armeliaisuutta on tullut iän myötä ja voin jo antaa periksi välillä itselleni ja herkutella hyvällä omalla tunnolla. Se on sitä itsensä rakastamista myös.
    Kroppa - se nyt on tälläinen neljävitosen kroppa. Paljon jo kilometrejä takana, mutta toivottavasti saman verran vielä edessä. Ja niin paljon sitä rakastan, että haluan pitää siitä hyvää huolta, liikkua, ruokkia sitä oikeanlaisesti niin, että kone pysyy käynnissä ja hyvänä pitkään. Pientä säätöä ja huoltoa varmasti tulee vuosien myötä, mutta pysyisi kuitenkin hyväkuntoisena ja suhteellisen ruosteettomana. Se olisi tavoite!

    Liikunnan suhteen olen aina ollut sellainen 100% lasissa viilettävä. En osaa tehdä mitään sillä lailla lempeästi, yoga tai muu rauhallinen downshiftaaminen on minulle kauhistus. Jos jotain tehdään, se tehdään täysillä. Niin myös elämä! Joten minulla on verenmaku suussa joka treenissä ja otsasuoni pullottaa kun vähän vielä, hiukan enemmän...

    Rantakunnossa? Ehdottomasti. Nuoruuden liika virheidensä tuijottaminen on takana ja hyväksyn onnellisena pömppömasuni arpineen ja tukkijalkani suonikohjuineen ja ylpeänä esittelen pientä herneenalkua jota myös hauikseksi kutsutaan =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haaste lähti Noora & Nooran blogista liikkeelle, se löytyy sieltä! Voi vitsi, sä oot tehnyt ihan mielettömän elämäntaparemontin, ja en nyt tarkoita sitä -20kg, vaan kuntoilu! Sulla on todellakin lihasta. En tiedä, löytyisikö itseltäni moista itsekuria. Mutta tunnistan tuon sata lasissa viiletyksen. Mä olen vähän samanlainen, mutta nyt on ollut pakko höllätä loppukevättä kohden: en vaan jaksa. Niin se on aina toukokuun lopulla.

      Se on kyllä totta, että nyt ekstrat tulevat helposti ja kova työ on saada niitä pois. Mutta lienee just sitä armeliaisuutta, että ehtii sitä huomennakin treenata... ; ) Ollaan vaan ylpeitä itsestämme!

      Poista
  2. Marjukka, kiitos tästä kirjoituksestasi. Todella kypsää ja vapauttavaa. Elämässä voi olla muutakin kuin itsensä jatkuvaa tarkkailua ja kaloreiden laskemista. -Vuokko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä. Tämä oli jotenkin vaikea kirjoittaa. Olen mäkin joskus kaloreita laskenut, mutta nykyään, jos yritän, se lopahtaa aika äkkiä. Elämässä on niin paljon muutakin.

      Poista
  3. Eikös sitä usein sanota, että hoikat ihmiset syövät kunnon aamiaisen? En tiedä, olenko oikein koskaan tullut syöneeksi kunnon aamiaisia (paitsi ne viikonloput..), lapsenakaan, vaikka silloin olin vielä hoikka ja todella hyväkuntoinenkin. Tykkään ottaa aamun kevyesti, päivän miten kuten ja juhlia illalla välimerelliseen tapaan. ;-)
    No, oikeasti ruokarytmi oli jossain vaiheessa kateissa ja se oli ehkä osa ongelmaa, en väitä että tässä on nyt on päästy minkäänlaiseen tasapainoon vieläkään, mutta oman hyvinvointini kannalta (nimim. jojolaihduttaja, ym.) ne kevyet smoothielounaat ovat olleet hyvä juttu- silloin tällöin. Yritän välttää äärimmäisyyksiä, en missään vaiheessa innostunut karppauksesta tms. mutta varmaan jonkinlainen sokeri-detox voisi tehdä terää. Nm Petra
    Vielä vinkki kevyeeseen alkukesään: aamut puolillepäiville mehuilla, smoothieilla, hedelmillä- siitä eteenpäin normaalia ateriointia, lisää liikuntaa. avot. ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä - on pakkokin keventää kesällä vähän, kun kulutus putoaa loman myötä.

      En tiedä, onko aamiaisjututssa perää, olen myös lukenut, että se on ihan sama mihin aikaan sitä kalorinsa ottaa, illalla tai aamulla. Karppaus ei ole innostanut minuakaan, mutta leipää olen vähän vähentänyt. Varmaan jokainen löytää sen itselleen sopivan ruokarytmin - mekin syödään lounas lomalla ja viikonloppuisin siinä 13:30, arkena syön monesti jo yhdeltätoista.

      Poista
  4. Ihana kirjoitus, kiitos! Olethan tietysti muutenkin tyynen tasapainoinen bloggaaja, huima esikuva oppilaillesi. <3 Olen hieman ihmetellen lukenut joidenkin näkökulmaa tähän kampanjaan. Kun en itse bloggaa, on melkein mahdotonta käsittää miten huono itsetunto ja vapaaehtoinen asettuminen kuviin ja näkösälle myös ajatuksineen voivat sopia samaan yhtälöön. Suuria ristiriitaisuuksia joita sinun blogissa ei ikinä kohtaa. Kiitos :)

    Aurinkoista lomaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ok, jännä, mä olen lukenut oikeastaan vain tosi realistisia ja rentoja juttuja. Mutta ihan hienoa, että kroppa-asioita voi pohtia avoimesti ja toivottavasti hyväksyen. Mun mielestä nainen on aina kauneimmillaan just siinä iässä kuin on ja sellaisena kuin on. Ihminen, josta pitää, on omissa silmissä aina upea. No toivon todella olevani hyvä esikuva oppilailleni, ihmeen paljon ne opeja seuraa ja kommentoi (aina mukavia), varsinkin tytöille toivon olevani rennon, mutta vahvan naisen malli.

      Tjaah, lienee tämä korkea ikäni, heh, että turhimmat hötkyilyt ulkonäön suhteen on jo hötkyilty. Sitä paitsi mieheni pitää minua kauniina, ja se on ihanaa!

      Poista
  5. Kyllä, olen rantakunnossa - ainakin oman mökkirannan kunnossa :D ja voin aivan hyvin sen lisäksi mennä rantsulle Thaimaassa tai kotikaupungissa, voin käydä uimahallissa ja naisporukalla saunassa, pidän sellaisia vaatteita mistä tykkään jne. huolimatta olemattomista rinnoista, räystäsperästä, paksuista jaloista ja kehoa täplittävistä vitiligo-läiskistä.

    Mutta tämä fiilis on kyllä iän (43 v) mukanaan tuomaa armeliaisuutta. Olen ollut 15-vuotiaasta lähtien suurinpiirtein saman kokoinen, normaalipainoinen jne, mutta aina on ollut se 5 kiloa muka pudotettavaa tai kiinteytettävää tai... Viimeisin villitys oli 5:2 dieetti, jolla ajattelin olevani loppuikäni. No, dieetillä oleminen ei ollut vaikeaa, pari päivää viikossa toimistotyötä tekevänä jaksoin "kuilottaa" hyvin, mutta paino ei tippunut, eikä olokaan ollut mitenkään erikoisen hyvä. Silloin päättämällä päätin, että nyt loppuu tämä itsensä kiusaaminen! Semminkin kun perhe pyöritteli päätään dieettivillitykselle ja murrosikäinen poikakin sanoi että mikset syö niinkuin normaalit ihmiset ;)

    Nyt liikun niinkuin tuntuu hyvältä, syön tavallisesti (suht. terveellisesti) ja herkuttelen kun tekee mieli. Painoa vahtaan sen verran, ettei se karkaa uudelle kymmenluvulle, mutta muuten en jaksa enää miettiä ihan joka hetki että pitäisi olla laihempi tai kiinteämpi tai syödä paremmin. Onpahan yksi stressitekijä vähemmän :)

    Näillä eväillä menen nyt, ja hyvältä tuntuu! Oikein olen opetelllut kiittelemään tätä keski-ikäistä kroppaani, että hyvin olet pärjäillyt ja jaksat noin mainiosti vieläkin, vaikkapa pyöräillä tms. Onhan se hirveän surullista, jos on koko ajan huono fiilis oman olemuksensa suhteen, en soisi sitä kellekkään.

    Ymmärrän kyllä kaikkia komplekseja ja laihduttamisia ym. mutta kannustaisin kyllä meitä naisia (miehiä nämä asiat ei näytä niin hirveästi vaivaavan ;)) olemaan armeliaampia itseämme kohtaan, juuri tällä hetkellä, tämmöisenä kuin olemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, miten hienosti muotoilit asian, just noin minustakin tuntuu. Kyllä mäkin sitä painoa vahdin, mutta ne prioriteetit on terveydessä ja hyvinvoinnissa, kuten sinullakin. Ääk, mä voisin kuvitella, että sellaisen 5:2 dieetin 500kcal -päivän jälkeen voisin syödä hevosen! Kiitellään vain kroppiamme, että ne jaksavat, ja toivottavasti vielä piiiiiitkään!!

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.