29.2.2016

Miksi matkustaminen ei ole aina yhtä juhlaa



Reissu on nyt varattu yhdelle keväiselle viikonlopulle. Kirjoitan siitä lisää omassa postauksessaan, mutta nyt ajattelin pohtia matkustamista ylipäätään. Samaisia ajatuksia jakoi jo Anne Malia syksyllä täällä. Postaus kolahti minuun tosi syvälle, sillä ensi kerran joku pohti matkustamista riemun toiselta puolelta. Että se ei ole aina niin kivaa ja mahtavaa, vaikka periaatteessa onkin. Monella on jatkuva matkakuume, vaan ei minulla. Olen lukuisat kerrat ajatellut, että ei koskaan enää. En jaksa, kun universumi on niin vastaan. Miten sitä taas jaksaa sen kaiken epämukavuuden.

Minulla on ollut matkoillani käsittämättömän huono tuuri, ja siitä kirjoitin humoristisen postauksen talvella -14. Kannattaa lukea - ymmärrätte minua ehkä paremmin! Lähes joka reissulla on sattunut jotain, on ollut mahatautia, venäläismiehiä käsirysyssä takanani turvajonossa, keuhkokuumetta ja sitä sun tätä virusta sekä revenneet nivelsiteet. Viimeisin matkamme Münchenin joulutoreille ei sekään sujunut hankaluuksitta, en vain viitsinyt taas valittaa huonoa tuuriani.

En pelkää lentämistä, en nousuja, en laskuja. Vaan lentokentillä on jonkinlainen omituinen epävarmuuden tunne. Inhoan jonottamista ja sitä tunnetta, kun kymmenet ihmiset ahtautuvat koneeseen. Sitten sulloudutaan paikoilleen ja odotellaan. Joskus on mahdottoman kuuma, tuntuu, että happi loppuu. On vain kurja tunne siitä, että asioita ei voi hallita mitenkään. Päivää ennen lähtöä alan taas tuntea levottomuutta siitä, että kohta pitää taas lähteä sinne kentälle jonottamaan. Alan varmistella: onhan välipalaa, onhan vettä, onhan pähkinöitä ja rusinoita. Tarvitsen aika säännöllisesti syötävää ja juotavaa, ja tuo tarve jotenkin korostuu matkoilla.

Matkat itse koneessa menevät hyvin, vaan onhan se kamalan tylsää. En nauti matkasta millään tasolla. Ensimmäisenä aamuna itse kohteessa olen yleensä aivan poikki siitä kaikesta jännityksestä, mitä matkapäivä mukanaan toi.

Entä itse reissut sitten. Jotkut reissaavat ystävien kanssa. Minä en ole ystäväpariskuntareissu-tyyppiä. Olen sitä mieltä, että pelkkä läsnäoloni pilaisi kuitenkin kaikkien matkan. En kestäisi sitä syyllisyyttä, että tulisin kipeäksi ja kaikki olisivat huolissani takiani. Siksi siippa on tuttu ja turvallinen reissukaveri. Hän on ottanut pyörtyneen vastaan, soittanut lääkärin, rohkaissut ja tsempannut, hakenut ruokaa ja tarjonnut lohdutuksen olkapäätä. Ja ollaanhan me hyvä reissupari. Kumpikaan ei turhia valittele, en minäkään, vaikka syytä olisi ollutkin.

Periaatteessa tykkään kaupunkilomista enemmän kuin rantalomista. Mutta meikäläinen on aika herkkä väsymään. Viimeistään kolmantena päivänä olen kävelemisestä niin poikki, että pitää ottaa päiväunet. Kaikista hurjin oli Madridin reissu - jaloilla kolme päivää aamusta iltaan, neljäntenä olin niin väsynyt, että oli pakko päästä nukkumaan  kunnon päikkärit. Mies olisi halunnut mennä vielä tukka putkella, mutta en kertakaikkiaan jaksanut. Wienin matkaa varten jäi toive, että otettaisiin vähän rennommin. Otimme, kolmas päivä sujui oikeastaan vain kahviloissa istuskellen (ja laukkuja bongaillen), ihan parasta koko lomassa. Ylipäätään sitä reissua leimasi ihana rentous. Ja olihan Madridkin upea, mikään ei mennyt pieleen siinä reissussa.

Nyt on siis tiedossa kaupunkiloma. Olen siitä tosi innoissani. Google Earthia on jo tutkittu. Vaan tiedän senkin, että kolmen työpäivän ja iltamatkustuksen jälkeen olen torstaiaamuna luultavasti tosi poikki, just silloin, kuin pitää orientoitua lähtemään suurkaupungin sykkeeseen. Ja se kuuluisa kolmas päivä, päiväunipäivä. Onneksi valitsin meille hotellin, jossa on kattoterassi uima-altaineen. Onpahan miehellä tekemistä, jos minä hyydyn.

Nuorena tuli reissattua yksin ja ystävien kanssa, yövyttyä jos millaisissa hosteleissa ja vuokrahuoneissa. Kerran Wienistä Budapestiin palattuani olin niin kaikkeni antanut, että itkin ratikassa. Myös kesällä -12 matkalla Mallorcalle suoraan töistä (kevätjuhlista) itkin ihan ilman syytä, pelkkää väsymystä. Oltiin sovittu kaverin kanssa, että saa näyttää kaikki tunteet, ja niin tosiaan tein. Nuorena lukuisat Atlantin ylitykset sujuivat ihan hyvin, vaikka kaksi niistä tuli tehtyä kamalan kipeänä, yksi ilman yöunia. Valvoin 42 tuntia putkeen. Mutta nuorena kaikki oli jotenkin iisimpää, sitä ei märehtinyt niin kovasti asioita kuin nykyään. Mutta nykyään... Anna-Leeena Härköstä lainaten: "Minun kanssani ei oteta rennosti, saatana! (anteeksi, äiti)

Vaan on matkustuksessa outo taika. Siksi sitä taas on valmis uhmaamaan universumia. Ennen seuraavaa lentoa aion herkutella kentällä, juoda lasin kuohuvaa ja tsempata itseäni siihen, että vitsit, tästä tulee matkojen matka. Tsempparina toimii tietenkin kaikkien hienojen elämysten lisäksi Massimo Dutin ja Uterqüen kenkäosastot...

Ja tiedättekö mitä? Kotimatka se on paras matka.

19 kommenttia:

  1. Ihan samat tunnelmat täällä, nuorempana jaksoi kaikki odottamiset ja jonotukset mutta nyt on mukavuudenhalu pilvissä ja sietokyky nollassa! Tuntuu ettei jaksa enää edes ihmisiä, ja pitkät lennot ovat todella puuduttavia. Olen reissannut siskoni kanssa, ja kaikenlaista on sattunut meillekin: minäkin olen hoivannut sairasta, ottanut pyörtyneen vastaan, uusi matkalaukku on ollut ensimmäisen reissun jälkeen tuhannen päreinä, juniorit potkii istuimen selkänojaa, känninen miespuolinen vieruskaveri yrittää tehdä tuttavuutta ja hänen mustasukkainen matkakumppaninsa alkaa nimitellä, lopulta kännikala loiskauttaa oluet kengilleni ja laukulleni, eikä löyhkä ihan heti lähde (inhoan olutta!)... Havannaan saavuttua odotimme matkalaukkuja kaksi tuntia havaitaksemme, että kaikki laukut oli avattu ja tutkittu, ja mukana tuomamme pikakahvipaketti viilletty auki. Koko garderobi tuoksahti sitten kahville... Tsemppaan jo ajatuksissani sinua reissuun ja pidän peukut pystyssä puolestasi! Saa nähdä, vieläkö siskoni kanssa saamme itsemme liikkeelle ;) T: Ansu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista sen matkustaessa, ei aina todellakaan mene putkeen! Ja matkalle lataa niin hirveästi odotuksia, että jos jotain sattuu, pettymys on kova. No on teillekin sattunut, toivottavasti vielä tulee matkustusintoa. Matkalaukkujen kanssa ei olekaan vielä ollut mitään, mutta vielähän sitä ehtii...;)

      Poista
  2. Ymmärrän oikein hyvin tuntemuksesi. Minä vain olen meillä se, joka huolehtii passit, kamerat ja yleensä kaikki asiat, rauhoittelee rauhatonta ja kärsimätöntä, hakee vettä, kysyy neuvoa jne jne kun puoliso ahdistuu reissatessa jonottamisesta, tungoksesta, hälinästä, lentokoneen ahtaudesta ym. Joskus rasittaa, mutta kun tietää että perille päästyä helpottaa, niin jaksaahan sitä :) Silloin kun lapset oli pieniä ja heitä myös rassasi enemmän ja vähemmän em. asiat, tuntui joskus että olisi ollut helpompaa jäädä kotiin.. Mutta ainahan se matkailu avartaa, mukavia muistoja on jäänyt ja kotiin on ollut mukava tulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sua, tsemppaan kyllä sinnekin puolelle. Sille enemmän stressaavalle on hurjan tärkeää, että on tuki vieressä. Lasten kanssa onkin varmasti omat kommervenkkinsä, mutta hekin kasvavat, ja matkustus helpottuu. Totta, matkailu avartaa, ja se kyllä ajaa uudelleen yrittämään! Silti kotimatka on se paras matka, ainakin mulle!

      Poista
  3. Oikeasti ihan naurattaa tuo mainitsemasi nuoruuden hulvattomuus. Ihan menin 17-vuotiaana eurooppaa kiertämään silloisen poikaystäväni kanssa ja nukuttiin autossa ja välillä teltassa. Tai kun kamuni ostivat 1000markalla auton, oli sinapinvärinen Datsun ja lähettiin sillä Tampereelle bilettämään ja asuttiin autossa ja käytiin uimahallissa pesulla. Voi maar sentän, tänä päivänä kun nimenomaan arvostaa tietynlaista viihtyvyyttä ja laatua.

    Matkaa on ihanaa odotella ja kotiinpaluu on aina parasta, sillä sydän jää aina kotiin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ne Datsunit... Niin kasaria! Kaverin poikaystävällä oli ihan Ford Escort, joka oli hulppee menopeli! Itse ajelin äidin Saab 96:sta, poikakaverilla oli kuplavolkkari, jossa oli lämmitys koko ajan täpöllä jostain viasta johtuen. Ootpa sinäkin kerinnyt! On se hauska, että nuorena keksi kaikenlaista hassutusta, ainakin nuoruus tuli elettyä!

      Kotiinpaluu on niin parasta, ja onneksi ne epämukavuudetkin unohtuvat aika äkkiä!

      Poista
  4. Hieno, rohkea kirjoitus - ettei kaikki olekaan aina niin ruusuilla tanssimIsta! Mä alan jo viikkoa ennen matkaa miettimään ja murehtimaan yhtä ja toista, ja pohdin miksi sitä taas pitääkin lähteä jonnekin, kun tykkään olla niin kotona, mutta reissusta palatessani alan jo kuitenkin haaveilemaan seuraavasta reissusta ja olen levoton, kunnes seuraavat matkaliput ovat sähköpostissa. On se ihmismieli kummallinen! Ihanaa reissua kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, just noin mäkin tunnen! Puit sanoiksi sen tasan oikein. Ihmismieli on outo... Kaupunkilomalle pitää päästä, vaikka se on ihan sikarankkaa...

      Poista
  5. Mä kyllä tykkään matkustaa uusiin paikkoihin ja muutamiin paikkoihin uudelleenkin, kuten esimerkiksi Ranskaan ja Irlantiin. Yleensä aina aika kultaa muistot niistä ikävistä puolista, milloin on ollut lento myöhässä, milloin matkalaukku häviksissä, milloin flunssa vaivannut niin, että olen itkenyt koneessa, kun korviin sattuu. Ja ne ilmakuopat!!!!Itse asiassa maailman pahin tunne on valitettavasti meikäläisen lentopelolla se hetki juuri ennen koneen kiihdytystä! Silloin tulee paniikinomainen tunne, että haluan HETI koneesta ulos! Ja tähän ikään mennessä paras päätös on se, että kuljen maailmalla joko oman miehen kanssa tai sitten lapset mukana. Ikinä enää en kaveripariskuntien kanssa lähde mihinkään...en kestä enää yhtään huonoa ravintolaa/muuta ajanvietettä ilman, että oikeasti itse sitä haluan. Ja olen viime aikoina salaa haaveillut matkustamisesta kerrankin yksin.... TerhiR

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kultaa tosiaan muistot, ja sitten sitä vaan luottaa, että kyllä hyvin tulee menemään. Apua, lentopelko on varmasti tosi ahdistava. Tunnen kyllä sen ahdistuksen, kun haluaisi ulos, eikä pääse. Heh, aikanon ajanut kaverilomien ohi, sillä nykyään sitä on niin itsekäs, ettei halua tehdä mitään kompromisseja yhteisen hyvinvoinnin nimiin... Tiedätkö, minä olen kanssa haaveillut yksinmatkustamisesta, ihan siitä syystä, että oppisi vähän rohkeammaksi. Wieniin tekisi mieli, entäs sulla?

      Poista
  6. Mulle kävisi ihan mikä paikka yksin reissaamiseen..valitettavasti katsoin viikonloppuna EatPrayLove-elokuvan ja olin jo melkein Balille lähdössä yksin, mutta sitten ajattelin, että miehen, 17v. ja 7v. tyttöjen ajatukset eivät reissaamisesta ole ihan samat. Siispä voisin käydä vaikka ihan Tukholmassa :)
    Juuri tuo kompromissiasia on niin totta. Kammottavinta oli, kun Nizzassa kavereiden mielestä paras ravintola oli mun mielestä kauhein ja päinvastoin....(ravintola oli pahimmassa turistirysäkohdassa, muovituolit, paha ja kallis ruoka....) ja mun mielestä paras kokemus oli kahden vanhan rouvan kellariravintola, jossa kukaan ei osannut toistensa kieltä, mutta hyvää ruokaa saatiin silti..TerhiR

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, se on ihana elokuva! Mäkin aloittaisin mieluummin Tukholmasta kuin Balilta...;)

      Poista
  7. Kiitos ihana linkkauksesta. Tosiaankin, olisi niin ihanaa matkustaa innolla ja seikkailumielellä, niin ettei se kauhea angsti puskisi päälle. Toisaalta, mulla taas on aina mennyt matkat hyvin, sitten on tullut todettua, että taas ihan turhaan on kärsitty hermostumisesta. Mitä muuten tulee matkaseuraan, niin yleensä se on nykyään vain tuo miekkonen. Nuorempana on tullut enemmän reissattua isolla porukalla ja tyttöjen kesken, aina on ollut kivaa kyllä. Seuraavaksi haluaisin siskon ja äidin kanssa tyttöjen reissulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä! Eikö ole kummia nämä mielen liikkeet. Aina ei niitä voi järjellä selittää. Tyttöjen reissu kuulostaa hyvältä! Minä taas haaveilen matkasta ypöyksinäni. : )

      Poista
  8. Noh, höh ja möh. Tylsää. Itse taas jotenkin elän matkoista. Niiden suunnittelusta, tutustumisesta tulevaan kohteeseen. Voisin elää lentokentällä, niiden tunnelma on minulle niin vapautunut - kaikki on (viimein) tehty ja matka voi alkaa, kaikki on mahdollista. Maailma on oven takana. Vapaus, ei huolia. Huomaa, että en matkusta työkseni, kun lennot liittää vain lomaan :)

    Tein aluksi paljon vain lähimatkoja, Pariisi, Lontoo välillä ehkä New York… Pitkä lento tuntui jotenkin juuri tylsältä ja turhalta ajanhaaskaukselta. Mutta sitten tuli testattua loma Singaporessa ja kun se meni aika kivuttomasti, niin innostuin ja sitten on menty. Viimeisin setti oli hullu, matkustusaika yli 30h - pelkkä meno sisälsi kaksi koneen vaihtoa ja loma yhteensä 7 lentoa. Eikä ollut edes paha.

    Toivottavasti teidän seuraava lomaa menee siis viimein nappiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, aika hurja sun viimeisin setti! Pystyt kai nukkumaan koneessa? Mä vihaan pitkiä lentoja, aikoinaan Atlantin ylitykset olivat supertylsiä, mutta jotenkin ne vain menivät. Mä en tiedä tarkkaan missä mulla alkoi matkailu olemaan stressi, mut tuossa kolmenkympin päällä. Itse kohteessahan on ihanaa useinmiten. Joo, mäkin toivon, että kevään kaupunkimatka ja kesän loma onnistuvat. Kiitti!

      Poista
    2. No joo se oli kyllä. No jotenkin, en mitenkään superhyvin tai että nukahtaisin heti nousussa ja heräisin kun ollaan laskeutumassa… Olen kyllä ollut monta Atlantin ylitystä hereillä koko ajan...

      Poista
  9. Kiva lukea rehellistä tilitystä. Itse nautin kovasti siitä, kun kone on ilmassa ja saan pienen shampanjapullon eteeni, vaikka kello olisi kolme aamuyöllä. Sitten on taas heräämis-, jonotus-, odotus- ja jännitysangstit takanapäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi joo, ne heräämisangstit, kun joutuu aamuyöllä kolmelta heräämään ja valmistautumaan kello kuuden "lomalentoon". Mutta auringossa viha lientyy... Ei oo helppoo ; ) Shamppis kuuluu kyllä lomanaloitukseen, mutta mulla ei ihan kuitenkaan aamulla.

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.