23.3.2016

Ihminen kerrallaan



Näin unta, että tuttuun kotikylään oli tullut junarata. Yhtäkkiä olin autoni kanssa junanraiteilla poikittain, ja pelkäsin junan saapuvan millä hetkellä hyvänsä. Radan viereiset talot olivat kovin lähellä. Pääsin raiteilta pois, mutta en löytänytkään tietä kotiin. Joka puolella oli ihmisiä, mutta en kysynyt keneltäkään neuvoa. Soitin hädissäni isälle, että hän tulisi hakemaan minut pois, sillä kaikki näytti kovin vieraalta.

Viime päivät ovat olleet uutisineen kovin ahdistavia. En ole aiemmin blogissa tätä pohtinut, mutta poden välillä sellaista maailmantuskaa, että se tuntuu ihan musertavalta. Turkki, Pariisi, nyt Bryssel... Ihan erityisen pahalta tuntuvat lapsiin, kuten pieneen Valtteri-poikaan ja virpojatyttöihin kohdistunut henkinen väkivalta. Millä oikeudella voi lapsille puhua noin? Aikuinen lapselle? Mihin tämä kaikki johtaa, jos tällaisesta käytöksestä tulee normi, villaisella painettu, hiljaisesti hyväksytty?

Järkyttävää on, että kun muutama vuosi sitten huudeltiin nimimerkin takaa, tänä päivänä ollaan ilkeitä polleasti omalla nimellä. Facebook-ketjut ja medioiden keskustelupalstoilla puhutaan pahoja, ollaan ylpeästi lynkkaajia. Ilkeydessä ja julmuudessa ei ole mitään hienoa. Koskaan. Se on halpamaista ja tuomittavaa.

Ystäväni kaatui metroaseman portaissa jokin aika sitten. Hänellä murtui olkaluu. Kukaan ei tullut siinä hetkessä auttamaan, paitsi tumma mies kahden pienen sylilapsen kanssa.

Haluan vakaasti uskoa, että nuori sukupolvi on suvaitsevaisempi, avoimempi ja rohkeampi kuin me nykyaikuiset, nuo tuhannet lapset ja nuoret kouluissaan ja opiskelupaikoissaan. Ja ympäri maailman. Että maiden rajat hälvenevät, maailma pienenee heidän silmissään niin, että erilaisuus, eri kulttuurit, erilaiset tavat elää mahtuvat tähän maapallolle. Että he pääsisivät maailmalle usein, tapaamaan erilaisia ihmisiä. Että rodulla, uskonnolla, kielellä ei olisi väliä. Me kaikki mahdumme elämään yhdessä.

Toivon myös, että maamme päättäjät näyttäisivät esimerkkiä siinä, että rumat teot eivät ole hyväksyttäviä. Odotan sitä. Että he uskaltaisivat oikeasti tehdä jotain. Hymistely ei riitä, ei enää. Haluan kuitenkin luottaa, että ilkeilijät ovat vähemmistö kansassamme. En voi uskoa, että koulutettu, rauhallinen maamme ja kansamme olisi pohjimmiltaan itsekäs ja suvaitsematon.

Miten muuttaa maailmaa? En muuta keksi kuin että olla itse esimerkkinä omalla reviirillään. Että löytyisi rohkeutta puuttua tilanteisiin, olla tarvittaessa avuksi, olla ystävällinen. Yrittää voittaa ennakkoluulot ja pelot. Kaiken uhallakin. Vaikka kylähulluksi nimiteltäisiin. Maailma muuttuu ihminen kerrallaan. Ei Lennon turhaan kirjoittanut Imaginea.

" The day the power of love overrules the love of power the world will know peace."
-Mahatma Gandhi

Valoisaa päivää!

8 kommenttia:

  1. Hyvä Marjukka! Juuri näin! Todella hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Ihminen on myös lähimmäinen ja joskus itsekin apua tarvitseva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Toivottavasti jokaisella olisi joku, jolta pyytää apua tarvittaessa.

      Poista
  3. Kiitos Marjukka hyvästä ja tärkeästä kirjoituksesta! Maailma tarvitsee lisää ymmärrystä ja myötätuntoa. Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kestä, tuntui siltä, että piti kirjoittaa tuo teksti. Myötätunto ja inhimillisyys ovat nyt tärkeitä, tässä ajassa.

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.