17.7.2016

Musiikkilukio jättää jäljet

Lauantaina juhlimme musiikkilukion luokkamme kanssa tapaamista, siitähän tuli kolmekymmentä vuotta, kun saimme lakkimme. Yli puolet taisi luokasta olla koossa, lisäksi rehtorimme ja luokanvalvojamme. Jännitti ihan mahdottomasti mennä, vaikka en oikein tiennyt miksi. Vastassa oli kuitenkin porukka, jonka kanssa eli tiiviisti kolme vuotta. Opinahjomme täyttää tänä vuonna neljäkymmentä vuotta.

Kun nuori ihminen lähtee kotoa asuakseen vieraalla paikkakunnalla viikot (ja viikonloputkin usein), täytyy vanhemmilla varmasti olla rohkeutta päästää nuori lähtemään. Minä olin viisitoistavuotias, ja hinku Kaustisen musiikkilukioon oli niin kova, että ei tainnut olla vanhemmillani muuta mahdollisuutta kuin päästää tyttö lähtemään. En olisi varmaan koskaan ollut tarpeeksi motivoitunut tavalliseen lukioon, olin vähän laiska koululainen. Musiikkilukiossa ei tarvinnut opiskella maantietoa, bilsaa eikä kemiaa, sen sijaan musiikkiin liittyviä aineita oli roppakaupalla. Jännintä oli se, että muutti asuntolaan ja alkoi elää sitä elämää siellä. Rajasin siis varhain jo ammatinvalintaani kiinnostuksen kohteitteni mukaan.

Nyt kun ajattelee noita asuntola-aikoja, niin kauheaa tunteiden vuoristorataahan se oli. Oli draamaa, valvomista, nauramista, tempauksia, yhdessäeloa oikein kympillä. Kyllä siinä kaiken keskellä koulukin jotenkin hoidettiin. Kun noin seitsemänkymmentä nuorta asuu samassa pihapiirissä, tulee rakastumisia, eroja, elinikäisiä ystävyyssuhteita... Ja sitä valvomista, miten sitä oikein jaksoi? Sitä harjoiteltiin tulevaa itsenäistä elämää oikein urakalla.

Oman musiikkilukioaikani paras vuosi oli ehdottomasti viimeinen. Tunsin olevani jo vähän enemmän seestynyt, oli jotain hajua siitä mitä tekisin isona. Koulun vanhimpina ollessa oli oikeastaan aika nastaa. Abivuosi toi jonkin verran paineita, ja vanhoja päiväkirjamerkintöjä lukiessani huomasin, että laktoosi-intoleranssin oireet olivat jo olemassa aika voimakkaina. Kämppikseni kanssa pysyimme yhdessä samassa solussa kolme vuotta, vaikka polkumme tiiviin ekaluokan yhdessäolon jälkeen alkoivatkin eriytyä.

Rehtorimme, joka on luotsannut lukiotamme jo 40 vuotta, puhui meille lauantaina niin lämpimästi ja viisaasti, että en tainnut olla ainoa, joka silmä kostui. Hän sanoi luottavansa, että kaikki lukiomme käyneet pärjäävät elämässä. Noina kolmena vuotena oli pakko itsenäistyä ja ottaa vastuu omasta elämästään ja opiskelustaan. Ja musiikkilukioaika kulkee mukanamme, "jättää jäljet". Päällimmäisenä ovat positiiviset muistot. Elämänkoulu, hyvin nuorena. Sitähän se oli, vaikka monessa mielessä varsinainen elämänkouluni oli Unkarin vuotena.

Itse muistan kyllä huonojakin aikoja, sillä omalla kohdallani pari ensimmäistä vuotta olivat aikamoisia kasvun vuosia. Mutta. Jotenkin oli huojentava ja ympyrän sulkeva kokemus tavata eilen luokkakaverinsa. Me kaikki olemme nyt aikuisia, ja pystymme katsomaan niitä nuoria itseämme tarpeeksi kaukaa, huumorilla ja elämänkokemuksella. Muistelimme tietenkin koko illan kaikkia sattumia ja juttuja, nauru raikui. Varsinkin "kuka oli kenenkin kanssa ja milloin"-jutut olivat niitä hupaisimpia, no ymmärrettävästi seurustelu oli mielessä itse kullakin, eihän niiltä rakkausjutuilta kukaan voinut välttyä.

On vaikea selittää, millainen kokemus tuo musiikkilukioaika on ollut, eikä sitä varmasti oikein ymmärräkään kuin toinen saman koulun käynyt. Se kävi niin syvälle sieluun ja olemukseen. Olen luonteeltani introvertti ja monesti tunnen olevani vähän yksinäinen susi. Olen tuntenut porukkaan kuulumisen hengen vain muutaman kerran elämässäni. Lukioaikana tunsin olevani vähän irrallani ja etäällä, en mukana sillä tavalla kuin muut. Ehkä lukion viimeisellä tilanne vähän muuttui. Mutta lauantaina koko illan minulla oli sellainen tunne, että olen tutussa sakissa ja yksi meistä. Sen takia ilta oli minulle jotenkin eheyttävä ja voimaannuttava kokemus.

No, tulipa pitkä mietintä, en tiedä saitteko tästä yhtään kiinni. Musiikkilukio jätti jäljet, mutta ehdottomasti hyvät.



Me vietimme eilisen päivän Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, ja tänään ajetaan Oulun suunnalle. Kuullaan taas!

7 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Itse en ole koskaan ollut luokkakokouksessa. Olisi kyllä hauska nähdä vanhoja luokkakavereita. Minulla on vähän samanlainen polku kuljettuna kuin sinulla. Lähdin myös juuri 16 vuotta täyttäneenä 300 kilometrin päähän kotoa opiskelemaan ja asuntolaan asumaan. Olin jo ihan nuorena tosi varma tulevasta ammatistani ja sen vuoksi valmis lähtemään, vaikka vanhemmat olisivatkin mielummin pitäneet minut vielä kotona. Noihin nuoruuden vuosiin mahtuu paljon koti-ikävää, mutta myös paljon hyviä muistoja. Nyt ihailen sitä rohkeutta jota minulla on ollut.

    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos on hyvin varma asiastaan, vaikka olisi nuorikin, on se rohkeus lähteä ja pärjätä! Onnittelut sinullerohkeudestasi, et ole varmastikaan katunut! Hyvät muistot ovat kuitenkin päällimmäisenä, eikö vain.

      Poista
  2. En ole koskaan ollut luokkakokouksessa, no ehkä parikymppisenä. ;) Mutta siis juurikin vältellen, koska olen jotenkin introvertti yksinäinen susi, enkä vaan ole halunnut palata niihin aikoihin enää. Meidän lukion luokalla ei ollut yhtenäistä tunnetta, mutta parhaita kamuja matkalle jäi ja mikäs sen mukavampaa.

    Voin kuvitella kuitenkin tuon yhteenkuuluvaisuuden tunteen, kunnes jälleen tapaatte fiiliksellä.

    Kivoja kesäpäiviä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta oli tosi hyvä palata muistoihin, vaikka olihan se rankkaakin. Mulla ei jäänyt noista ajoista kuin yksi kaveri, jonka kanssa pidetään yhteyttä. Oli mukava tavata. Ehkä muutat mielesi, jos luokkakokous järjestetään joskus...?

      Poista
  3. Minulta jäi luokkakokous väliin keväällä. Harmmittihan se.Tämä olisi ollut yläasteen. Lukion yhteen luokkakoulukseen olen päässyt. Kouluaikoihin liittyy ihan hyviä muistoja, mutta toisaalta minulla oli hirveä hinku maailmalle. Ne pienet piirit jotenkin ahdistivat.
    Kun kotikulmilla pyörin lomilla tulee aina sellainen tunne,että hienoa kun uskalsin kulkea omia polkujani ja tein rohkeita päätöksiä nuorena. Siivet ovat, kaikesta huolimatta, kantaneet.

    Hyvän koulukaverini poika pääsi kaksi vuotta sitten ylioppilaaksi juuri Kaustisen musiikkilukioista. Hänen isänsäkin oli käynyt saman lukion. Hienosti oli poika pärjännyt ja hernekeittoa lämmittänyt ! Yritin vähän utsia, että onko teillä siivousvuorot, mutta en saanut tyhjentävää vastausta.


    Hyvän ystäväni poika pääsi musiikkilukiosta ylioppilaaksi toissa keväänä. Hyvin oli siellä pärjännyt ja ruokaakiin laittanut. Yritimme utsia, että mites se siivouspuoli, mutta emme saaneet vastausta!

    Me täällä pakataan laukkuja ja lähdetään torstaina Suomeen. Sääennuste näyttää lupaavalta. Jospas vaikka ehtisin vielä Seinäjoelle alennusmyynteihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa Suomeen, sää on nyt mitä parhain ja tulee paranemaan...

      Juu, Kaustisella on tosiaan jo toinen polvi menossa mukana! Hih, siivous ei ehkä ollut päällimmäisenä mielessä silloin. ; )

      Sinäkin olet tehnyt rohkeita ratkaisuja. On se mentävä, jos sydän niin sanoo! Minä en olisi enää viihtynyt kotipaikkakunnalla, vaan oli se kiva Kaustiseltakin lähteä eteenpäin!

      Poista
  4. Olipa kiva lukea koulumuistojasi! En ole koskaan ollut luokkakokouksessa. Aikaisemmin vähän ajattelin, että en niin välittäisikään. Tänä kesänä tapasin kuitenkin kaksi lukioaikaista hyvää ystävääni, ja voi miten kiva oli olla taas yhdessä ja muistella menneitä. Olisi varmasti yhtä mukavaa tavata muitakin luokkakavereita.

    Ylioppilaskuvasi sai minut ajattelemaan omia lakkiaisiani, joista on aikaa 33 vuotta. Mieleeni nousi tänä päivänä erityisesti yksi valokuva, jossa poseerasimme ystäväni kanssa ylioppilasruusujemme kanssa. Tänään tuon ystävän tytär, kummityttöni, täyttää 20 vuotta. Ystäväni vain ei ole päivää juhlimassa, vaan joutui jättämään tämän maailman jo varhain. Hyvien koulumuistojen rinnalla kulkee surullisiakin asioita, kuten elämässä usein on.

    Kouluajoilla on iso merkitys varmasti meille kaikille. Olen onnekas, että koulumuistoni on pelkästään hyviä. Kaikki opettajanikin ovat (ainakin näin jälkikäteen ajateltuna) olleet ihan mukiinmeneviä. Ilmankos minäkin ajauduin opetusalalle. :) Täytyisikin kaivaa joskus esille vanhoja luokkakuvia, ja yrittää muistella vaikkapa vain luokkakavereiden nimiä. Vieläköhän sitä muistaisi esimerkiksi kaikkien abiluokkalaisten nimet?

    Nostalgisin kesäterveisin,

    Eve

    VastaaPoista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.