23.8.2016

Let It be (ja villatakki vaikka väkisin)

Jos viime viikkoihin pitäisi valita jokin teemabiisi, jokin, joka kuvaa fiilistäni ja olotilaani tällä hetkellä, se olisi varmaankin Paul McCartneyn Let It Be. Biisi kehottaa, että hei, pysähdy, anna olla. "When I find myself in times of trouble Mother Mary comes to me speaking words of wisdom: let it be". Se on ihan hyvä neuvo, kun taas päivät juoksee tuhatta ja sataa. Ja kiireen alle saattaa unohtaa itsensä.

Jokin tässä elokuussa on kuitenkin ollut toisin. Olen ollut aikoinani, ja vielä viime vuosinakin, opiskelu- ja työelämässäni aikamoinen suorittaja, kiltti tyttö, perfektionisti. Asiat pitää olla justiinsa kohdallaan. Oli aikoja, jolloin olin suorittamisesta niin väsynyt, että en nähnyt missään mitään positiivista, en arvostanut itseäni, en työtäni, en omaa oloani. Homma lähti menemään pieleen Unkarissa, kun vietin henkisesti rankan opiskeluvuoden, tein hurjasti töitä. Suomessa hoksasin, että opiskelu on ihan lällärimeininkiä verrattuna Unkarin vuoteen (neukkutyyliseen opetukseen, henkiseen kiusaamiseen ja epäreiluun arviointiin). Kuormitus lähti pikku hiljaa kasvamaan. Vaadin itseltäni edelleen ihan kauheasti. Väsyin.

Tuosta kaikesta on jo vuosia, vuosia. Ihmeen sitkeässä vanhat opitut tavat olivat.

Vaan nyt... Kulunut vuosi, siis tämä kulunut, on ollut monessa mielessä opettavainen. Olen entistä enemmän miettinyt kannattaako sitä kohkata etukäteen tolkuttomasti energiaa tuhlaten, murehtia kauheasti että mitä sitten jos. Kun asiat menevät kuitenkin eteenpäin omalla painollaan.

Niinpä olen tänä vuonna käynyt töihin käsiksi leppoisalla meiningillä.

Olen suunnitellut uutta, täytellyt kalenteria, mutta mielessäni hidastanut tahtia kaikin puolin. Ja mielen hidastamisella olen ollut läsnä ihan eri tavalla. Ja kas, asiat eivät ole ainakaan huonompaan suuntaan menneet. Vuosi ei näyttäydykään suurena, levottomana könttinä, vaan ihan purtavina palasina. Mukana on ihan uudenlaista iloa. En suorita. Olisinko vihdoin tajunnut jotain, oppinut kenties. Pitkän kaavan kautta, mutta oppinut.

Olen huomannut, että ikä on tehnyt minusta myös aikamoisen realistin. Nuorena olin haaveilija ja aikamoinen haihattelija. Realiteetit eivät välttämättä olleet kohdallaan. Tein myös valintoja, jotka eivät olleet parhaita mahdollisia. Kuitenkin jokainen polunpätkä on johtanut nyt tähän, missä nyt ollaan. Ja nyt on todella hyvä. Realismi on hyvä olotila. Elää tässä ja nyt.

En väitä, että olisin jotenkin henkisesti konmarittanut itseni, tottahan huonoja päiviä eteen tulee. Eihän ihminen tai ihmisyys ole mikään apteekin hyllyltä ostettu paketti. Mutta jaksan odottaa, että huonot päivät menvät ohi, koska sen jälkeen tulee parempia, on aina tullut. Tämä lienee sitä keski-iän rauhaa ja elämänkokemusta - sopii minulle. Elämä antaa pitkin matkaa pieniä oivalluksia siitä, mitä voisi olla tai millaista voisi olla parhaimmillaan. En ole koskaan ollut varsinaisesti olemassaoloni ja kaiken tarkoituksen pohtija, mutta pidän tästä meiningistä, joka on nyt. Let It Be. So true.







Ja jotta blogin henki pysyisi yllä, asukuvia... Syksyllä meinaa lähteä villaneuleiden kanssa lapasesta. Ihana paksu neuletakki Polo Ralph Laurenin, mekko vanha H&M, espat Marenaksen ja laukku luottoveska Daylta.

Rauhallista iltaa teille, tällä kertaa tuli tällaista tajunnanvirtaa. Ehkä joku teistäkin on ollut suorittaja, mutta oppinut ottamaan iisimmin. Olisi kiva kuulla juttua, miten se onnistui.

10 kommenttia:

  1. Mistä tuo takan päällä oleva taulu mustissa kehyksissä mahtaa olla hankittu ? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilattu Jukka Rintalalta, kehystetty Seven Artissa.

      Poista
  2. Ihana ja jotenkin rauhoittava postaus tärkeästä aiheesta. Ja ihana on toki villatakkikin! Suurena Beatles-fanina on pakko vielä huikata, että Let it be on itseasiassa Paulin ei Johnin biisi. Mutta sillä ei nyt ole tämän postauksen kannalta kovin suurta merkitystä. :) Mukavia alkusyksyn päiviä ja kiitos superkivasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin Paulin, ja tiedän sen, vaan jostakin kirjoitin John... : ) Hyvä, kun huomasit! Voi kiitos, ihana kuulla!!

      Poista
  3. Tunnistan paljon samaa itsessäni. Olen huomaavinani nyt tänä vuonna - ehkä ihan tänä kesänä - jotain pientä muutosta ajattelussani. Normaalisti murehtisin tässä vaiheessa kovasti sitä, että kesäloma on ohi ja pimeä, ankea syksy ja talvi alkavat kohta.

    Nyt yritän ajatella positiivisesti, ja se kyllä auttaa yllättävän paljon. Kesää on vielä selkeästi jäljellä. Vaikkei aurinko enää paahtaisikaan helteisissä lukemissa, on hyvä keksiä kivoja asuja töihin. Töissäkin on mukava olla pienen alkukankeuden jälkeen. Pimeälle syksylle ja talvelle en suo vielä ajatusta. Tosin uskon, että kirkasvalolamppu auttaa siinäkin, ainakin se auttoi viime talvena. Lisäksi uskon siihen, että pitää olla aktiivinen ja keksiä ja miettiä päivän piristyksiä - ihan pieniäkin, jotka rikkovat vähän kaavaa ja tekevät arkipäivistä kivempia.

    Vielä tuosta asusta: siinä on kyllä kaikki palaset kertakaikkisen mahtavasti paikallaan, tykkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin. Pienet asiat auttavat jaksamaan arjessa kummasti: kahvikupponen, puhelu, perjantain odottelu... Syksy on itseasiassa ihan kivaa aikaa.

      Kiitos, mäkin tykkään kovasti, no, kaikki missä on villaa menee mulle!

      Poista
  4. Kun on Neitsyen merkissä syntynyt, suorittaminen ja perfektionismi kuuluu jo perusluonteeseen. Opiskeluaikanakin pyrin mahdollisimman täydellisiin tuloksiin, mutta jos pieniä fiboja joskus sattui, niin yllätin itsenikin sillä, etten jäänyt niitä enemmälti märehtimään vaan katsoin kokonaisuutta, kun ne pienet fibat eivät siellä päättötodistuksessa näy. Ajattelin vain, että sitten ensi kerralla olen vieläkin skarpimpana! Iän mukanaan tuoman elämänkokemuksen myötä asiat osaa asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, ja sekin auttaa, ettei jää pyörimään liian pieniin ympyröihin, silloin mitättömätkin asiat tuppaavat kasvamaan elämää suuremmiksi. Matkailu on ihan hyvä irtiottokeino – se avartaa kukkaron lisäksi myös mieltä :) Ja taas kerran ällistyin – minulla oli vastikään päällä neuletakkisi värinen V-aukkoinen suoralinjainen neulemekko ja jalassa ”kissakuosiset” mokkaiset espadrillot – asusi oli äkkiseltään katsoen niin samanoloinen että henkeä salpasi! T: Ansu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsit, me ollaan ilmeisesti niin sielunsiskot makujemme puolesta!! Montakohan ihanaa kommenttia olen sulta saanut ajan mittaan, miten samantyyppisiä vaatteita sulla on!: )Kissakuosiset espat menis mulle myös!

      Toi on hyvä pointti, ettei jää liian pieniin ympyröihin märehtimään. Matkailun puolesta ikävöin koko ajan Wieniin ja Kroatiaan...

      Poista
  5. Kiitos jälleen mukavasta postauksesta. Olen sua ehkä kymmenen vuotta nuorempi, ja opetellut samaa läksyä viime vuosina vakavan sairauden myötä. Kympin tyttöjen pää on ilmeisen kova; vaatii melkoisia kokemuksia, että oppii uskomaan että vähän vähempikin riittää. Ihan joka asiassa. Onnellista syksyä Sinulle!
    Liina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä koulii joskus aika kovalla kädellä. Sinänsä jännä, että mä olen ollut vasta "kympin tyttö" opiskeluaikana, maisterinpapereissa komeilee hieno kolmosrivi ja kaikki harjoittelut on aina erinomaisesti suoritettu. Vähempi riittää ihan kaikessa, niin, että jaksaa. Tai tietenkin kapasiteetistä riippuen, jotkuthan jaksaa painaa aikamoista urapolkua. Mutta kaikkia tarvitaan, ja kaikki ovat arvokkaita. Kiitos samoin sulle, ja kaunista syksyä!

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.