21.9.2016

Mistä ihmeestä tämä armeliaisuus itseä kohtaan kumpuaa?

Nyt tulee henkilökohtaista tekstiä, nimittäin ruuasta ja syömisestä. Aihe, joka aina kiinnostaa - omaa itseä kun kiinnostaa peilata nykyajan trendeihin ja ajankuvaan ylipäätään.

Olen aina ollut normaalipainoinen. Lapsena ja nuorena hyötyliikuntamäärä oli aikamoinen, kun kouluun oli melkein kolme kilometriä, parhaalle kaverille viisi, soitto- ja teoriatunneille se kolme jne...

Noin neljäänkymppiin asti olen syönyt suurinpiirtein mitä olen halunnut. Olen tullut isän puolen mummiini, joka oli hoikka koko elämänsä. Olen aina kuulunut siihen ihmisryhmään, jolle ruoka on polttoainetta, syödään mitä kaapissa on ja sitten taas mennään eteenpäin. Parinkympin korvilla söin illalliseksi pari Reissumies-leipää tai valmispizzan. Nuorena sitä ei edes ajatellut ruokaa se oli jotain, joka hoidettiin alta, jotta taas jaksoi tehdä jotain muuta kivempaa. Noin nelissäkympissä aloin kärsiä vatsavaivoista, joihin löytyi sittemmin syykin silloisen työtoverini, pt:nä ja liikunnanohjaajana toimivan kaverini ansiosta: liika vehnä, hiilari, liian vähäinen proteiinin ja vitamiinien saanti. Ja sitten maitotuotteet, niitä ei vatsa kärsinyt enää ollenkaan. Jätein maitotuotteet vuonna 2014.

Ylipäätään kuitenkin liian vähän energiaa sain, sillä liikuin aika paljon, ja työ vei energiaa, kuten se vie edelleen. Luulisin, että aika tyypillinen tila kaltaiselleni, joka syö energiantarpeeseen, eikä jaksa panostaa terveellisyyteen - laiskuuttaan varmaankin.

Mutta kun herkuteltiin, niin herkuteltiin. Mutta kaikki ekstra suli samantien pois, kun vähän liikkui lisää ja katsoi mitä suuhunsa laittoi. Sillä tavalla se oli nuorena.

Viime vuosina ruokavalio on mennyt täysin uusiksi, hiilarihöttö, turha sokeri ja valmisruuat ovat jääneet, ja vatsa voi hyvin. Ja kun ikää on tullut, on energiantarvekin laskenut. Sen sijaan täytyy syödä säännöllisemmin, mutta vähemmän kerralla. Tässä tullaan nyt nykytilanteeseen: miten syödä kohtuudella, kun on tottunut syömään kerralla paljon, kaikkea mahdollista. Syön edelleen enemmän kuin 193-senttinen puoliskoni, tai näin hän väittää... ; )

Viime talvena pitkien sairastelujaksojen seurauksena paino nousi kolme kiloa, enkä enää mahdu suureen osaan housuistani. Kolme tuntuu vähältä, mutta kun vartta on 160cm ja vaatteet kippanoita, se tuntuu. Hmm. Kyllä se vähän tuppaa harmittamaan, ja olen enemmän tai vähemmän yrittänyt "laihduttaa" sitä ekstraa pois. Kesällä liikuin tosi paljon. Ja söin! Koska nälkä. Ja koska syöminen oli ihanaa. Ja tein hyvää ruokaa.

Mutta jotenkin mieli on muuttunut - pillipillihousuihin mahtuminen ei ole tuntunut enää niin elintärkeältä. En ole jaksanut pitää sokeritonta, sillä minusta on kiva syödä suklaata tai jälkiruoka silloin tällöin. Päähäni ei iskostu millään nykyajan sokerittomuus, viljattomuus tai muut trendikkäät jutut, vaikka olen kokeillut. Ymmärrän tietenkin ruokarajoitukset, enhän itsekään syö maitotuotteita ja hyvin vähän viljaa. Tällä hetkellä vatsa voi hyvin, ja se riittää.

En ole treenannut hullun lailla, sen sijaan öllötellyt enemmän ja ottanut kaikella tapaa vähän iisimmin. Ja tällä tarkoitan myös pääkoppaa. Tänään treenin sijaan valitsin soiton Pialle (ja hyvät naurut taas!), kodin siivoilun ja ties mitä muuta. Tulin kotiin vasta puoli kuusi, ja oli tuhat muuta hommaa hoidettava alta pois. Enkä ole paniikissa siitä, että kalenterissa ei olekaan sitä neljää tuntia viikossa liikuntaa. Ehkä sitten ensi viikolla, kun pääsen tästä kiireestä. Nyt en ole kerennyt treenata, joten se saa luvan siirtyä, ja sillä hyvä.

Tykkään liikkua, siitä ei ole kyse. Eikä minulle ole vaikeaa saada itseäni ylös, ulos ja liikkeelle. Olen vain ottanut iisimmin. Veikkaan, että leppoisammin ottaminen on heijastanut muuhunkin olemiseeni. En ole ollut koskaan tavoitteellinen treenaaja, vaan pikemminkin sellainen fiilistelijä - lenkkiä, punttia, jumppaa sen mukaan mikä sattuu huvittamaan. Mutta kun on treenattu, on sitten myös treenattu.

En tiedä, onko tässä kirjoituksessa päätä tai häntää. Liikkuminen on kivaa, mutta on ihan ok jättää joskus treenit välistä ihan sen takia, että on kivempi lukea lehtiä. Ja työ on välillä sellaista liikuntaa, että hiki tulee. Ja huomenna meinaan vetäistä jumpan.

Luin viikonloppuna artikkelin, jossa taidettiin haastatella entistä huippu-urheilijaa, nykyistä hyvinvointivalmentajaa Kylli Kukkia. Hän korosti armollisuutta itseä kohtaan, liikunnasta nauttimista tämän armottoman suorituskeskeisen ajan sijaan, jossa kaikilla tulisi olla huippu-urheilijan vatsalihakset ja suunnitelmallinen treeniohjelma. Sopii minulle. Tästä syystä tykkään vanheta, oppii kaikenlaista uutta itsestään. Ottamaan vähän rennommin. Ja hei, jos ei tässä iässä jo vähän relaa, niin aika pitkälle on ehditty elää.

Mites te, rakkaat lukijat? Onko luvallista huijata itsensä sohvalle, vai pitäisikö kaikesta huolimatta pakottaa itsensä lenkkipolulle?



Mukavaa iltaa ja armollista huomista! Ja otsikkoon vastatakseni: varmaan iästä. Vai mitä?

16 kommenttia:

  1. Johanna - Kaikkea kaunista21.9.2016 klo 21.49.00

    Pakottamalla ei hyvä tule, jos tekee mieli sohvailla niin sohvaillaan, jos jumpata niin jumppaillaan eli armollisuuttapa hyvinkin tarvitaan jokainen itseämme kohtaa! Tehdään sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä, ei sitä mitä muut/media odottaa meidän tekevän. Ihanaa loppuviikkoa sohvalla ja/tai lenkkipolulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin, Johanna. Joskus vain on päiviä, että tietää jo etukäteen, ettei liikunta irtoa. Silloin voi vaikka käydä vähän ilmaa haistelemassa ulkona. Kun on pirteä, voi vähän revitelläkin. Kiitti samoin sulle!

      Poista
  2. Onneksi tuota armollisuutta on tullut iän myötä lisää, mutta enemmänkin voisi olla. Opettelun paikka siis! Ja mielestäni jokainen saa tehdä juuri niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Minulle mieluisampaa ja loppuelissä myös rentouttavampaa on lähteä lenkille/ salille kuin löhötä tuntikausia sohvalla. Makuasioita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin sen liikunnan valitsen useinmiten, mutta harvemmin, jos tulen kotiin iltakuudelta... Liikunta kantaa aina, ja varsinkin raikas ulkoilma! Perjantaina on löhöilta. Mutta tänään ei! Liikunnan iloa sinulle!

      Poista
  3. Itse olen ollut aina todella hoikka, vaikka söisin mitä. Nuorempana harrastin paljon, mutta nyt sekin on jäänyt. Huomaan kyllä, että liikkuminen (toki hyötyliikuntaa tulee harrastettua päivittäin) olisi todella tärkeää jo ihan jaksamisen kannalta. Stressasin vuosi sitten, että nyt on pakko aloittaa lenkkeileminen ja hankkia kuntosalijäsenyys. Huomasin kuitenkin, että se stressaaminen siitä urheilusta vain teki olon huonommaksi. Nyt olen siis ottanut vähän iisimmin ja sen "pakollisen" juoksulenkin sijaan lähden vaikka kävelylle jos siltä tuntuu, enkä pode siitä huonoa omatuntoa. Kun on balanssi kunnossa, niin silloin homma toimii!

    Ranskassa muuten syöminen on niin aikataulutettua (syödään vain aamiainen, lounas ja illallinen kellontarkkuudella)ja huomaan sen sopivan itselleni hyvin. Suomessa tuli aina naposteltua jotain ruokailujen välissä,eikä ruokahalu ollut sitten kummoinen kun tuli sen "oikean ruokailun" aika. Nyt nälkä iskee sen kolme kertaa päivässä juuri silloin kun sen pitääkin ja sen vuoksi jaksaakin syödä sen verran, että pysyy kylläisenä seuraavaan ruokailuun asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyötyliikunta on kyllä ihan aa ja oo, sen varjolla minäkin laistan joskus iltatreeneistä. Kun kuusi tuntia hösää, niin aika hyvin on liikkunut.

      Mulla on näköjään myös ranskalainen ote syömiseen. En tykkää välipaloista, varmaan sen takia, että sitten ei ole oikein koskaan kunnolla nälkä, samoin kuin sullakaan.

      Voi toi on niin totta, että liikunta ei ole yhtään kivaa, jos siitä tulee pakkopullaa. Ja kroppa kyllä kertoo mitä se jaksaa ja haluaa. Oi ihana, nauti siitä, että voit huoleti syödä ; )

      Poista
  4. Ihanaa luettavaa, armollisuus itseään kohtaan siis.

    Olin itse ennen supersuorittaja ja menin pitkään oman jaksamisen rajoilla. Vaativa työ, kaksi kotia, himoliikkuminen, sosiaaliset suhteet ym. alkoivat nakertaa pikkuhiljaa omaa hyvinvointia äärirajoille ja niin sitten menin ja irtisanouduin töistäni, muutin toiseen kotiimme ja hölläsin liikunnan kanssa ja huomasin, että elämä alkoi taas olla mukavaa, nautinnollista.

    Sen jälkeen tein päätöksen, että teen asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä, nautiskellen, en suorittaen. Liikuntaa harrastan silloin kun siltä tuntuu ja kymmenien kilometrien juoksulenkit ovat vaihtuneet lempeisiin kävelylenkkeihin ja luonnon ihasteluun. Ruuasta en tunne enää huonoa omaatuntoa, syön mitä huvittaa. Huomaan selvän korrelaation painon ja mielen tyyneyden suhteen. Painoa on tullut varmasti paljon lisää (en tiedä kun en omista vaakaa), mutta myös oma henkinen hyvinvointi on kasvanut samassa suhteessa. Ei elämä ole (vaa'an) lukuja, se on nautintoja, näin minä ajattelen.

    Aurinkoista päivää Marjukka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin tuttua tuo supersuorittaminen. Mäkin opin siitä aikoinaan kovan kautta pois. Aika vaativaa ollut sun elämä, ja jos siitä menee ilo ja kaikki muuttuu suorittamiseksi, niin mitäpä kivaa sitä sitten enää. Pitää vain selvitä päivästä toiseen...

      Jotkut tykkäävät suorittaa, itse en vain myöskään enää sitä harrasta millään muotoa. Nukkuukin paremmin! Olet varmasti valinnut oikein, koska tunnut olevan onnellinen ja tyytyväinen. Ja meillähän on vain yksi elämä. : )

      Voi kiitti samoin sinulle, Mari!

      Poista
  5. Be nice to yourself! Muistutan sitä itselleni harva se päivä. Kiva postaus - kiitos blogistasi, kuulut päivittäiseen lukulistaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä muistaa! Kiitos muistutuksesta! ; ) ja kiitos, että luet tätä, kiltti anonyymi!

      Poista
  6. Olin hoikka tai normaalipainoinen parikymppiseksi, sen jälkeen alkoi jojoilu ja lihominen, jota mitä ilmeisimmin stressi ym. pahensi. Tässä pyörteessä olen edelleen reilun parinkymmenen vuoden jälkeen, useimmiten aloittamassa tai vähintäänkin suunnittelemassa uusia 'painonhallintaprojekteja'. Tosiasiahan on, että kerran saatuja kiloja on vaikeampi pudottaa ja hormonitoiminta tekee siinä myös tepposensa. On tärkeää, että voi suhtautua itseensä armollisesti, olipa vaa'an lukema sitten ylempänä tai alempana sillä kertaa. Vahva itsetunto onkin painonhallintajojoilijalle välttämätön. ;-) Liikuntainspistä tässä haen itsekin, en hammasta purren mutta toivottavasti edeten kuitenkin pienin askelin, 'ilon kautta'. Rentoutta syksyn liikkumisiin, kiitos kiinnostavasta bloggauksesta! Petra

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stressi onkin just paha, niin painolle kuin sydämellekin, siis sellainen huono stressi. Liikuntainspis varmaan löytyy mieluisan lajin kautta. Itse tykkään yksilöjutuista, joku pallopeli on meikäläisen kauhistus... Ja totuushan on, että pienistä puroista syntyy virta, joten tsemppiä sulle syksyyn syksyn liikuntoihin myös!

      Poista
  7. Kirjoituksesi osui ja upposi. Iän myötä sitä on totta tosiaan tullut armollisemmaksi itselleen ja tekee enemmän asioita, joita HALUAA ja joista NAUTTII, eikä sen vuoksi, että pitäisi. Itselläni on ollut kesän mittainen sali-tauko, enkä millään meinaa löytää kipinää mennä sinne. Olen kuitenkin 'löytänyt' ryhmäliikuntatunnit eli perusjumpan ns uudelleen ja sinne veri vetää tällä hetkellä. Suorittajana opettelen vielä armahtamaan itselleni hetkiä sohvan nurkassa ilman mitään syytä.
    Kiitos kivasta blogissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suorittaja olen minäkin ollut, ja siitä on ollut jaksamisen takia pakko opetella pois. Itselle armollinen elämä on huomattavasti mukavampaa! Kyllä se liikuntakipinä taas löytyy, perusjumppa on tosi mukavaa, ja vaihtelemalla liikuntalajeja kroppakin tykkää!

      Poista
  8. Täyttä asiaa! Tämä postaus jos mikä on meille kaikille tarpeen tähän syksyyn, kun vauhti kiihtyy töiden, opiskelujen ja muiden hommien kanssa. Koko homman ydin on tuo armollisuus. Muistakaamme olla itseämme kohtaan armollisia :) Tänä syksynä olen miettinyt myös paljon multitaskingia ja siihen kohdistuvaa kummallista arvostusta. Minulle ainakin on haastavaa tehdä samaan aikaan monta asiaa. Olenko lie ainoa? Perjantaina iltapäivällä tuntui, että jos pää ei räjähdä tässä multitaskingissa, niin ei koskaan. Istuin avotilan kahvion sohvalla vastaamassa asiakkaan sähköpostiin, pidin samalla keskustelua yllä toisesta asiasta parin herran kanssa, vastailin kolmanteen asiaan mesen kautta kollegalle ja lisäksi vielä viestittelin kännykällä akuuttia asiaa teinin kanssa. Arvata saattaa, että perjantai-ilta meni sohvalla :) Hyvää maanantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Multitasking... Sitä on meikäläisenkin työ pullollaan, ja välillä kun pääsee kotiin, haluaa istua vain ihan hiljaa. Multitasking voi olla tietylle ihmistyypille hyvinkin rasittavaa ja hajottavaa, mutta parhaimmillaan antaa myös sopivasti vipinää päivään.

      Kyllä mä itse olen sitä mieltä, että kiire on myös itseaiheutettua. Pitäisi muistaa rauhoittua ja vetää henkeä. Ei mikään ainakaan hösäämällä parane.

      Kiitos samoin, yritetään ottaa iisisti ja vetää henkeä välillä!!

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.